Reality Check

Kyllä elämä on epäreilua. Sain eilen tietää, että hyvän ystäväni mies on joutunut vakavaan onnettomuuteen työssään. Mies oli jäänyt puristuksiin maalämpöporan ja nostolavan väliin. Pelastuslaitos joutui irrottamaan hänet. Eilen hän pääsi Joensuusta Helsinkiin Töölön sairaalaan. Välitöntä hengen varaa ei ole, mutta edessä on monia leikkauksia, vuosien toipuminen ja hän ei mahdollisesti ikinä enää kävele.

Tuntuu kauhealta, että näin kävi rakkaan ystäväni perheelle. Perheessä on yksivuotias lapsi, ihana pieni tyttö. Toivon, että voisin auttaa jotenkin. Kerroin ystävälleni, että hän voi aina olla minuun yhteydessä, jos tarvitsee jotain. Ensin oli vaikea sanoa yhtään mitään, piti löytää oikeat sanat, ennen kuin uskalsin laittaa viestiä. 

Jotenkin tällainen pysäyttää aina. Tuli sellainen deja-vu fiilis. Kolme vuotta sitten sain viestin joka pysäytti, niin kävi myös nyt. Silloin viestissä kerrottiin ystävän siskon miehen kuolemasta. Mies oli saman ikäinen kuin minä. Hän oli perusterve ja kuoli yllättäen sydänkohtaukseen laivalla. Pahinta tässä oli, että hän kuoli isänpäivänä kuukausi ennen kun hänen ensimmäinen lapsi syntyi. Elämä tosiaan ei ole reilua. 

Myös meillä koettiin nelisen viikkoa sitten myös pelottavia hetkiä. Ei onneksi mitään näin kauheaa kuin nämä kaksi joista juuri kerroin. Mieheni loukkasi treeneissä itsensä. Hän tuli kotiin ja piteli olkapäätä. Kovasti oli sitä mieltä, ettei tarvitse lähteä Haartmanin päivystykseen. Minä sitten pakotin hänet ja hyvä niin. Mieheni solisluu oli murtunut. Päivystyksessä sanottiin, että paranee itsestään kun käyttää mitellaa ja syö särkylääkettä. Ei ollutkaan niin yksinkertainen kuvio. Aamulla soitti röntge lääkäri ja tuli lähete kirurgille Töölööseen. Olikin pahemmin mennyt kuin aluksi luultiin. 

Vein mieheni Töölööseen ja hänet leikattiin samana päivänä. Nyt on miestä sitten vahvistettu titaanilla. Onneksi kaikki meni hyvin. Olin kyllä todella huolissani eikä leikkauspäivänä työskentelystä meinannut tulla mitään. Iso kiitos kuuluu kuitenkin Töölöön sairaalan osaavalle henkilökunnalle. Heidän ansiosta mieheni on nyt kunnossa ja paranee kovaa vauhtia. Toivon, että ystäväni mies saa samaa hyvää hoitoa ja pystyy vielä joskus kävelemään.

Pointtini tässä kirjoituksessa oli se, ettei mitään ja ketään pidä pitää itsestäänselvyytenä. Arvostakaa sitä mitä teillä on, koskaan et tiedä kuinka kauan saat nauttia siitä. Tällaiset tapaukset saa aina miettimään ja pohtimaan mikä on tärkeää. Arvostanko minä tarpeeksi sitä mitä minulla jo on?

Loppujen lopuksi ura, raha ja menestys ei pitäisi olla niin tärkeä. Ehkä se perhe on oikeasti tärkeempi. Ja terveys. 

Motivaatiopula

Mistä löytäisi motivaation tehdä töitä? Se on ollut hetken kadoksissa. Olen painanut koko vuoden töitä kunnolla ja olen halunnut saada niitä näyttöjä, joilla saisi sen uuden työn. Näyttöjä on, kun tavoitteetkin on ollut täynnä heinäkuusta alkaen. 

Kaikki meni hyvi syyskuuhun asti. Silloin hain firman sisällä unelmapaikkaa. Hakijoita oli 37, haastatteluun otettiin 7. Pääsin haastatteluun ja sain paljon hyvää palautetta esimieheni esimieheltään sekä HR-partnerilta. Toiselle kierrokselle pääsi 5 henkeä. Olin yksi heistä ja sain tehtäväksi tehdä toimintasuunnitelman ensimmäiselle kuukaudelle hakemaani toimeen. Työn tekemiseen meni yli 14 tuntia omaa aikaa. Sain tehdystä työstä  todella hyvää palautetta. Olin osannut panostaa juuri niihin epäkohtiin mitä johtokin oli ajatellut. Tein psykologisenttestit, matemaattiset testit sekäsoveltuvuustestit. Niidenkin arviot olivat hyvät. 

Olen aika positiivinen ihminen, mutta myös unelmoija. Joten mietin jo miten hoidan työn, kun sen saan jne. Sitten tuli se puhelu. Olin viimeisen kahden joukossa. Tässä kohtaa hengitys jo salpaantui... Kunnes puhelimessa sanottiin kierrellen ja kaarrellen minusta hyviä puolia. Tässä kohtaa se iski. Minua ei valita. Olen hyvin tunteilla elävä ihminen. Kyyneleet valuivat poskillani. Kovasti puhelimen toisessa päässä yritettiin minua lohduttaa ylisanoilla. Mutta eipä ne siinä tilanteessa helpottaneet oloani. Olin niin lähellä. Mutta vielä ei ollut minun vuoro. 

Valittu henkilö oli minua yli 20 vuotta vanhempi ja hänellä oli 20 vuoden kokemus pankkityöstä. Hän oli tehnyt vaikka mitä meidän firmassa. Olin ollut kovassa seurassa, kun olivat minun ja hänen väliltä valinneet. Uskon kuitenkin, että olisin pärjännyt tehtävässä. Mutta johto valitsi kokemuksen ennemmin kuin nuoren innovatiivisen mielen. 

Tuntui, että olen tehnyt koko vuoden täysillä töitä. Olen ylittänyt itseäni sekä esimieheni odotuksia koko vuoden. En ole kuitenkaan saanut esimieheltäni tukea tai kannustusta. Tämä onkin yksi syy miksi haluan uuden toimen firman sisällä. Edellinen esimieheni oli niin kannustava ja näki minussa potentiaalia. Kaikki kuitenkin muuttui reilu vuosi sitten, kun esimies vaihtui. Siitä lähtien olen halunnut pois nykyisestä työstäni. 

Ajattelin vaan, että kun painan täysiä niin tämän vuoden aikana minun uurastus palkitaan. Vuosi on kohta lopussa ja olen edelleen jumissa nykyisessä työssäni. Ahdistaa. Pitäiskö sittenkin keskittyä lasten hankintaan? Vai jäänkö odottamaan vielä uusia firman sisällä olevia paikkoja? Miten jaksan lähteä painamaan taas vuoden alusta täysillä? 

Kaikki tekemiset nollaantuu ja pitää aloittaa alusta. Eli taas pitää näyttää ja tehdä kovaa tulosta. Miten saan tuloksen kasvamaan tästä vuodesta, kun motivaatio on jossain ihan muualla. Pitäiskö keskittää motivaatio laihtumisen ja hankkia se perhe? Haluan kaiken. 

Olo on väsy. 

Uraraketti pohtii: Ura vai lapsi?

Miten modernin 28 vuotiaan naisen tulisi yhdistää ura ja lapsi? Tämän kysymys on pyörinyt päässäni pidemmän aikaa. Oma äitini sai minut, kun oli itse 27-vuotias. Olen jo vuoden vanhempi. Koska niitä lapsia pitäisi tehdä? Olen aina tiennyt, että haluan lapsen tai kaksi. Minulla pitikin tässä vaiheessa olla lapset jo hankittuna, mutta sitten jostain tuli halu menestyä. Halu saada ura, paljon palkkaa ja tehdä jotain hienoa. Jotenkin minusta tuli itsekäs. Laitoin itseni etusijalle. Palkka tosin ei ole mitenkään päätä huimaava, mutta ei se huonoinkaan ole.

Lukion jälkeen en tiennyt mitä haluan tehdä. Mietin teologian opiskelua ja kävin pääsykokeissakin. Tosin kätilöhän minusta piti alun perin tulla. Ei tullut. Olen ollut työelämässä 2004 vuodesta alkaen. Kirjoitin ylioppilaaksi 2005. Monta vuotta meni miettiessä mitä haluan tehdä isona. Tosin en ole varma tiedänkö vieläkään vastausta tuohon kysymykseen. Menin 2009 mutkien kautta Haaga-Heliaan opiskelemaan liiketaloutta. Valmistuin puoli vuotta aikataula edellä tradenomiksi keväällä 2012. Minulla oli koko koulun ajan ollut vakituinen työ.

Olen tehnyt vaikka mitä. Olen ollut myyjänä kodinkoneliikkeessä, olen ollut asiakaspalvelussa logistiikka yrityksessä, olen ollut esimiesasemassa kaupassa ja nyt olen pankissa töissä. Viihdyn nykyisessä firmassa hyvin, työtehtävä sen sijaan voisi olla mielenkiintoisempi. Olenkin miettinyt, että valitsinko väärän polun tullessani pankkiin. Olen näyttänyt että pystyn tekemään tulosta ja olen työssäni hyvä. Minulla on näyttää sanoilleni myös todisteita, koska tulokseni ovat esimerkillisen hyvät. Olen toimipisteemme tehokkain työntekijä. Mutta jotenkin en vaan saa tuosta työstä enää mitään irti. En halua vaihtaa firmaa, haluan vain vaihtaa työtehtävää. Uusi mielenkiintoisia paikkoja ei ole vaan tullut firman sisällä hakuun. Yksi oli ja hain sitä. Pääsin haastattelussa niin pitkälle, että tekivät lopullisen päätöksen minun ja toisen välillä. Toisella oli 20 vuotta kokemusta pankista, minulla on 3 vuotta. Valitsivat tuon toisen. Tietysti minun pitäisi olla ylpeä, että minua verrattiin tähän todella kokeneeseen ja hyvin työnsä tehneeseen henkilöön, mutta ei se lohduta. Pettymys oli suuri, kun monen viikon rekrytointiprosessin jälkeen sanottiin: "Kyllä me tiedämme, että sinäkin olisit pystynyt tähän työhön. Mutta tässä kohtaa kokemus määräsi kenet valitaan. Valinta oli todella vaikea, mutta toinen teistä oli valittava". Olisitte valinnut minut. Olisin pystynyt kyllä. En saanut näyttää taitojani uudessa toimessa. Koska tulee minun vuoroni? Oliko ura nyt oikea valinta sittenkään

Vai pitäisikö kuitenkin hankkia lapsi? Rakastan lapsia. Haluan kaksi. Olen ollut parisuhteessa 11 vuotta ja naimisissa 2,5 vuotta. Eikö se olisi siis aika tehdä jälkeläisiä. Olenko itsekäs, jos haluan myös uran? On ollut helppo ajatella, että hankin lapsen, kun vähän tästä laihdun. Olen siis koko elämäni ajan ollut ylipainoinen. Nyt olen kaksi vuotta tehnyt töitä painoni eteen ja pikkuhiljaa aletaan lähestyä sitä rajaa, jossa voin miettiä lapsen hankkimista. Silloin se iski. Kohta on lasten hankintaan vaadittu paino saavutettu. Pitääkö silloin alkaa yrittämään lasta? Ehkäisyn vaihdoimme kondomiin jo yli vuosi sitten. Nytkö sekin jätetään pois. Kuinka nopeasti se lapsi sitten tulee ja entä jos saan juuri silloin sen unelmieni työn.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Päätin perustaa itselleni Blogin, jossa yritän selvitää ajatuksiani ja saada jonkinlaisen selvyyden asiaan. Haluan kaiken nyt heti! Tiedän, olen hyvin nyt mulle kaikki heti -tyylinen ihminen. Myönnän sen. En vain tiedä voinko enää odottaa lapsen hankkimisessa. Entä jos niitä ei tulekaan? Sitten yritetään vuosia ja sitten vasta olenkin vanha. Kohdullani on kuitenkin eräpäivä ja mistä tiedän kuinka lähellä sen on.

Mieheni yrittää lohduttaa minua, että "kaikki sun suvussa sikiää hyvin". Tottahan tämä on. Serkullani on viisi lasta ja hän on minua vain kaksi vuotta vanhempi. Olenko minä siis tehnyt jotain väärin, kun olen jo 28-vuotias ja minulla ei ole lapsia? Olen valinnut toisin, olenko siis huonompi?

Itken aina, kun katson Teiniäitejä, TeenMomia tai Erilaisia äitejä. Haluan lapsen. Oman pienen rakkaan, jota olen 9 kuukautta kantanut. Painoa on vielä liikaa, mutta olen jo vanha. Kaikki tämä ahdistaa. En tiedä miten päin olisin. Mikä olisi hyvästä. Miksi tulevaisuus ei mene niin kuin on aina suunnitellut? Minulla piti olla kaksi lasta ja ura 25-vuotiaana. Hyvä, että tuolloin edes olin opiskelemassa... joten ei tämä ole mennyt niin kuin piti.

Toisaalta ei elämäni nyt niin huonosti ole. Minulla on ihana mies, työpaikka, asunto ja koira. Ympärilläni on paljon ystäviä. Tosin nyt hekin jo lisääntyvät ja paineet perheenlisäyksestä kasvaa. Nautin, kun saan epäsäännöllisen säännöllisesti hoitaa serkkuni kaksivuotiasta poikaa. Poika on ihana. Pellavapäinen, reipas ja iloinen lapsi. Voisin viettää päiviä hiekkalaatikolla leikkien, keinussa keinuen ja dubloja kasaten. Tuo poika oli meillä ensimmäisen kerran hoidossa, kun hän oli 10kk. Hänestä on tullut minulle tärkeä hoitolapsi.

Mutta tiedänkö minä ollenkaan mitä lapsen kanssa oleminen oikeasti on? Poika on meillä noin kerran kuukaudessa yhden viikonlopun. Ympärilläni on aina ollut pieniä lapsia. Nyt monilla kavereillani on vauvoja tai he kulkevat maha pystyssä. Minäkin haluan saman. Onko minusta siihen. Vielä hetki menee, ennen kuin tavoitepaino lasten hankkimisen suhteen on saavutettu. Sitten pitäisi tehdä päätös.

Toivottavasti joku lukee blogiani. Sana on vapaa, kommentoikaa ihmeessä. Kirjoittelen ajatuksiani ja puran sydäntäni tänne teille. Puhuminen auttaa, mutta kenelle tästä puhuisi. Kirjoittaminen on aina auttanut minulla ahdistukseen, joten puran sydäntäni teille. Tällainen ensimmäisestä tekstistä nyt tuli...

Kello on jo paljon, joten hyvää yötä!