Reality Check

Kyllä elämä on epäreilua. Sain eilen tietää, että hyvän ystäväni mies on joutunut vakavaan onnettomuuteen työssään. Mies oli jäänyt puristuksiin maalämpöporan ja nostolavan väliin. Pelastuslaitos joutui irrottamaan hänet. Eilen hän pääsi Joensuusta Helsinkiin Töölön sairaalaan. Välitöntä hengen varaa ei ole, mutta edessä on monia leikkauksia, vuosien toipuminen ja hän ei mahdollisesti ikinä enää kävele.

Tuntuu kauhealta, että näin kävi rakkaan ystäväni perheelle. Perheessä on yksivuotias lapsi, ihana pieni tyttö. Toivon, että voisin auttaa jotenkin. Kerroin ystävälleni, että hän voi aina olla minuun yhteydessä, jos tarvitsee jotain. Ensin oli vaikea sanoa yhtään mitään, piti löytää oikeat sanat, ennen kuin uskalsin laittaa viestiä. 

Jotenkin tällainen pysäyttää aina. Tuli sellainen deja-vu fiilis. Kolme vuotta sitten sain viestin joka pysäytti, niin kävi myös nyt. Silloin viestissä kerrottiin ystävän siskon miehen kuolemasta. Mies oli saman ikäinen kuin minä. Hän oli perusterve ja kuoli yllättäen sydänkohtaukseen laivalla. Pahinta tässä oli, että hän kuoli isänpäivänä kuukausi ennen kun hänen ensimmäinen lapsi syntyi. Elämä tosiaan ei ole reilua. 

Myös meillä koettiin nelisen viikkoa sitten myös pelottavia hetkiä. Ei onneksi mitään näin kauheaa kuin nämä kaksi joista juuri kerroin. Mieheni loukkasi treeneissä itsensä. Hän tuli kotiin ja piteli olkapäätä. Kovasti oli sitä mieltä, ettei tarvitse lähteä Haartmanin päivystykseen. Minä sitten pakotin hänet ja hyvä niin. Mieheni solisluu oli murtunut. Päivystyksessä sanottiin, että paranee itsestään kun käyttää mitellaa ja syö särkylääkettä. Ei ollutkaan niin yksinkertainen kuvio. Aamulla soitti röntge lääkäri ja tuli lähete kirurgille Töölööseen. Olikin pahemmin mennyt kuin aluksi luultiin. 

Vein mieheni Töölööseen ja hänet leikattiin samana päivänä. Nyt on miestä sitten vahvistettu titaanilla. Onneksi kaikki meni hyvin. Olin kyllä todella huolissani eikä leikkauspäivänä työskentelystä meinannut tulla mitään. Iso kiitos kuuluu kuitenkin Töölöön sairaalan osaavalle henkilökunnalle. Heidän ansiosta mieheni on nyt kunnossa ja paranee kovaa vauhtia. Toivon, että ystäväni mies saa samaa hyvää hoitoa ja pystyy vielä joskus kävelemään.

Pointtini tässä kirjoituksessa oli se, ettei mitään ja ketään pidä pitää itsestäänselvyytenä. Arvostakaa sitä mitä teillä on, koskaan et tiedä kuinka kauan saat nauttia siitä. Tällaiset tapaukset saa aina miettimään ja pohtimaan mikä on tärkeää. Arvostanko minä tarpeeksi sitä mitä minulla jo on?

Loppujen lopuksi ura, raha ja menestys ei pitäisi olla niin tärkeä. Ehkä se perhe on oikeasti tärkeempi. Ja terveys.