Mirvan kommentti edelliseen postaukseen sai mut miettimään. Oon jo pitkään miettinyt et miks ura ja lapsi ois niin vaikea yhdistää. Vai onko asia ees näin? Mä haluun molemmat. Ainakin nyt tuntuu siltä et joo haluan lapsen, mutta en aijo jäädä kotiäidiksi. En halua uhrata omaa uraa lapsen takia. Tosin enhän edes ole raskaana... Joten tää voi muuttua vielä monesti.
Puhuin kerran töissä ääneen et haluan uran ja lapset, mut en halua olla kauaa poissa töistä. Epäilin et miten sit en saan uraa, jos oon kotona pitkään. Yks asiantuntija meillä töissä sanoi "onhan minullakin kolme aikuista poikaa ja ura". Tottahan se on. Itse en kyllä missään nimessä haluaisi olla 50-vuotiaana enää perusduunissa ja kohtuu alhaisella tasolla. En nyt missään nimessä halua kuullostaa ylimieliseltä ja etten arvostaisi tämän asiantuntijan työtä, mutta tiedän että minulle se ei riitä.
Meillä on myös aluejohtaja jolla on ura ja lapset. Hän on noin 10 vuotta minua vanhempi nainen, joka vielä on työssään todella hyvä. Hän on edennyt nopeasti ja näyttänyt johtamisellaan olevansa todella pätevä. Kerroinkin tästä johtajasta ensimmäisessä tekstissä. Hän oli se, joka haastattelin minua syksyllä.
Voisin sanoa, että hän on täydellinen roolimalli uraäidistä. Hän rakastaa lapsiaan, osaa tasapainottaa työn ja kodin ja on vielä äärimmäisen taitava. Toivottavasti minusta tulee joskus edes yhtä hyvä äiti ja esimies.
Toisaalta, voi olla myös kotiäiti. Serkullani on 5 lasta. Vanhin on 11 vuotias ja nuorin 5kk. Hän on valinnut toisin. Meillä on ikäeroa vain 2 vuotta. Hän ei ole käynyt töissä yli 4 vuoteen. Ei se tee hänestä huonompaa tai parempaa kuin muut äidit. Hänellä on monta lasta, mutta hän rakastaa kaikkia viittä. Joskus mietin, että olisi ihanaa olla viiden lapsen äiti ja pyörittää kotia.
Tiedän myös monta äitiä, jotka ovat olleet täysin uran perään. Sitten pikkuinen prinsessa tai prinssi on muuttanut koko tilanteen. Lapsi on mennyt etusijalle ja uran merkitys on pienentynyt. Käyköhän minulle joskus näin? Tässä kohtaa en usko, että kuuluisin tähän ryhmään äitejä ikinä. Tosin koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.
Mikä sitten on oikea tapa. Sellaista ei taida olla. Jokaisen tapa on oikea, pitää vain löytää se itselleen sopiva tapa. Kukaan muu ei voi arvostella äidin valintaa tai antaa hänelle ohjeita. Tietysti valitettavaa on se, ettei kaikilla ole taloudellisesti varaa olla kotona niin pitkää kuin haluaisi. Onneksi meillä kuitenkin on mahdollisuus 9 kuukauden äitiyslomaan. Se mahdollistaa paljon.
Joskus minulle selviää millainen äiti olen. Vielä ei tarvitse tehdä päätöstä. Katsotaan mitä ensi vuosi tuo tulessaan.
Olen kiitollinen siitä, että minulla on työ ja ihana aviomies. Ehkä tämä vuosi ei ole ollut niin huono, kuin tuossa syksyllä tuntui. Parisuhde on parantunut kovasti. Voin rehellisesti sanoa, että olen todella onnellinen. Työssä en ole edennyt, mutta olen tehnyt hemmetin hyvän vuoden, joten kai se uusi työ alkaa kohta löytymään. Painoni on pudonnut -18 kg ja jaksan paljon enemmän. Kai vuosi 2013 on ollut siis ihan ok. Vielä kun saisin tämän sisäistettyä ja osaisin nauttia onnistumisista.
Toivotaan, että vuosi 2014 on täynnä uusia tuulia. Haluan edelleen uran ja perheen... Heti! ;)
Hyvää uutta vuotta kaikille!
Hyvä kirjoitus. Ja onneksi laitoit sinne, ettei kannata sanoa ei koskaan. Heh. Toistan itseäni. Kahden lapsen kanssa olin vielä täysin uraäiti, mutta kolmas heitti pään sekaisin. :D Tätä en olisi ikinä uskonut. Joten en sano nyt "ei koskaan", voipi olla että se uraäiti löytyy taas kun palaa töihin... tai sitten ei löydy enää. Sen näkee sitten. Tärkeintä taitaa olla nauttia juuri tämän hetkisestä hetkestä! Ihanaa vuoden vaihdetta ja koko ensi vuotta.
VastaaPoista