Samaa p*askaa töissä ja kotona!

Viikonloppuna koeltiin taas hermoja. Tuli riitaa miehen kanssa ja pahoitin hänen sanomisista mieleni ihan kunnolla. Sitten eilen illalla tätä puitiin. Kerroin mistä pahoitin mieleni ja mies vaan tokaisi "että en mä tajuu miten tosta nyt voi mielensä pahoittaa, enhän mä sanonut mitään ilkeetä". Tässä kohtaa leikkasi kiinni. Eikö se riitä, jos mä kerro mistä tuli paha mieli. Sitten toinen voisi pyytää anteeksi ja muuttaa ehkä tapaa toimia seuraavalla kerralla? Näin sitä voisi ainakin naisen logiikalla luulla... Mutta ei sitten kuulemma. Huokaus!

No töissä oli viime syksynä melkein samanlainen tilanne. Esimies toimi tosi epäkorrektisti ja kerroin hänelle kuukausittaisessa myynninohjauskeskustelusssa, että koen että hän kohtelee minua erilailla kuin muita. Kerroin, että koen joutuvani tekemään enemmän kuin muut ja esimieheni sortaa minua. Lisäksi tunsin, että minun myynnit ei ikinä riitä. Tähän sain vastauksen "enkä enkä, en oo kyllä yhtään ollut tuollainen". Eli ihan samaa. Kerroin, että no ainakin nyt olen kertonut esimiehelle miltä minusta tuntuu...

Mikään ei töissä oikeastaan muuttunut, niinkuin ei se muutu kotonakaan... Samaa kokoajan. Perseestä. No nyt on muutenkin vähän kiukkuinen olo. Ehkä tää tästä helpottaa.

Vähän ahdistaa ensi viikko. Silloin olisi taas myynninojauskeskustelu. Ekaa kertaa pitkään aikaan joudun miettimään miten puollustelen tekemisiäni, nyt ei olla tavoitetasolla ollenkaan. Kaikkeni olen yrittänyt, mutta ei vaan onnistu. Ongelma ei ole yksin mulla, mutta ei se mua lohduta. Mä en halua olla niin kuin muut, haluan tehdä paremmin ja enemmän. No kai sitä pitää nyt ruveta miettimään mitä oon tehnyt väärin ja miten jatkossa pystyn tekemään työni paremmin.

 

Nyt helpotti, kun sain purettua sydäntäni. Katotaan mitä nyt kevät tuo tullessaan. Uuden työn haluan edelleen, mutta mitään haettavaa ei edelleenkään oikeastaan ole... =/

Ei kai mun elämä nyt ihan niin kauheeta ole, kuin aina välillä tuntuu... Kaipaan vaan muutosta pian.

Job well done!

Pakko sanoa, että olen mä vissiin tehnyt jotain oikein. Tammikuussa koko toimisto pääs tavoitteeseen ja päästiin hienolle brunssille hotelli Kämppiin. 

Maanantaina taas sähköpostissa oli viesti esimieheni esimieheltä ja kutsu vielä vähän isomman pomon järjestämällä kiitos lounaalle. Esimiehen oli pitänyt ilmoittaa eteenpäin yksi konttorilta joka on tehnyt hyvää työtä ja ollut konttorin tsemppari. Ja mun esimies ilmoitti mut! Siis mut! Eli kyl mä olen vissiin tehnyt jotain oikein. Jee. Hyvä minä. 

Tuli todella hyvä mieli. Koko viikko meni positiivisella vireellä. Nyt Tästä on mukava lähteä viikonlopun viettoon. Jos vaikka kirjoittaisi yhden työhakemuksen... ;) Hyvää viikonloppua kaikille!

Mitä tammikuun jälkeen?

Tammikuu oli rankka. Meillä oli töissä tammikuulle järjestetty kilpailu. Onnistuttiin tekemään se mitä pitikin ja vähän yli. Palkintona päästään Kämpiin aamupalalle. Ihanaa. 

Kuten yleensä, mua ahdisti ettei kaikki saa tehtyä sitä mitä pitää. Joten painoin kunnolla ja tein oman osuuteni ja ehkä vielä vähän päälle. Nyt on jotenkin väsynyt olo. Sain tehtyä tammikuussa melkein 20% vuoden tavoitteistani. Yllätyin itsekin. Tavoite oli 10%. 

Nyt fiilis on et mitä nyt? Väsyttää ja ei oo energiaa. Flunssakin yrittää puskee päälle. Miten saa vauhdin pysymään hyvänä, kun tammikuu vedettiin 110 lasissa. 

Edelleenkin haluisin uuden työn. Ei oo kuitenkaan mitään mitä hakea. Ei oo sopivia paikkoja. Ja jos vanhat merkit pitää paikkaansa kohta on vielä vähemmän. 

Ei kai tässä auta muu kuin tarttua härkää sarvista. Tänään on lepopäivä, kun on niin järkyttävä hedari, ettei päässyt töihin. Huomenna homma jatkuu. Ja taas saa painaa. 

Kumpi on parempi: uraäiti vai kotiäiti?

Mirvan kommentti edelliseen postaukseen sai mut miettimään. Oon jo pitkään miettinyt et miks ura ja lapsi ois niin vaikea yhdistää. Vai onko asia ees näin? Mä haluun molemmat. Ainakin nyt tuntuu siltä et joo haluan lapsen, mutta en aijo jäädä kotiäidiksi. En halua uhrata omaa uraa lapsen takia. Tosin enhän edes ole raskaana... Joten tää voi muuttua vielä monesti. 

Puhuin kerran töissä ääneen et haluan uran ja lapset, mut en halua olla kauaa poissa töistä. Epäilin et miten sit en saan uraa, jos oon kotona pitkään. Yks asiantuntija meillä töissä sanoi "onhan minullakin kolme aikuista poikaa ja ura". Tottahan se on. Itse en kyllä missään nimessä haluaisi olla 50-vuotiaana enää perusduunissa ja kohtuu alhaisella tasolla. En nyt missään nimessä halua kuullostaa ylimieliseltä ja etten arvostaisi tämän asiantuntijan työtä, mutta tiedän että minulle se ei riitä. 

Meillä on myös aluejohtaja jolla on ura ja lapset. Hän on noin 10 vuotta minua vanhempi nainen, joka vielä on työssään todella hyvä. Hän on edennyt nopeasti ja näyttänyt johtamisellaan olevansa todella pätevä. Kerroinkin tästä johtajasta ensimmäisessä tekstissä. Hän oli se, joka haastattelin minua syksyllä. 

Voisin sanoa, että hän on täydellinen roolimalli uraäidistä. Hän rakastaa lapsiaan, osaa tasapainottaa työn ja kodin ja on vielä äärimmäisen taitava. Toivottavasti minusta tulee joskus edes yhtä hyvä äiti ja esimies. 

Toisaalta, voi olla myös kotiäiti. Serkullani on 5 lasta. Vanhin on 11 vuotias ja nuorin 5kk. Hän on valinnut toisin. Meillä on ikäeroa vain 2 vuotta. Hän ei ole käynyt töissä yli 4 vuoteen. Ei se tee hänestä huonompaa tai parempaa kuin muut äidit. Hänellä on monta lasta, mutta hän rakastaa kaikkia viittä. Joskus mietin, että olisi ihanaa olla viiden lapsen äiti ja pyörittää kotia. 

Tiedän myös monta äitiä, jotka ovat olleet täysin uran perään. Sitten pikkuinen prinsessa tai prinssi on muuttanut koko tilanteen. Lapsi on mennyt etusijalle ja uran merkitys on pienentynyt. Käyköhän minulle joskus näin? Tässä kohtaa en usko, että kuuluisin tähän ryhmään äitejä ikinä. Tosin koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. 

Mikä sitten on oikea tapa. Sellaista ei taida olla. Jokaisen tapa on oikea, pitää vain löytää se itselleen sopiva tapa. Kukaan muu ei voi arvostella äidin valintaa tai antaa hänelle ohjeita. Tietysti valitettavaa on se, ettei kaikilla ole taloudellisesti varaa olla kotona niin pitkää kuin haluaisi. Onneksi meillä kuitenkin on mahdollisuus 9 kuukauden äitiyslomaan. Se mahdollistaa paljon. 

Joskus minulle selviää millainen äiti olen. Vielä ei tarvitse tehdä päätöstä. Katsotaan mitä ensi vuosi tuo tulessaan. 

Olen kiitollinen siitä, että minulla on työ ja ihana aviomies. Ehkä tämä vuosi ei ole ollut niin huono, kuin tuossa syksyllä tuntui. Parisuhde on parantunut kovasti. Voin rehellisesti sanoa, että olen todella onnellinen. Työssä en ole edennyt, mutta olen tehnyt hemmetin hyvän vuoden, joten kai se uusi työ alkaa kohta löytymään. Painoni on pudonnut -18 kg ja jaksan paljon enemmän. Kai vuosi 2013 on ollut siis ihan ok. Vielä kun saisin tämän sisäistettyä ja osaisin nauttia onnistumisista. 

Toivotaan, että vuosi 2014 on täynnä uusia tuulia. Haluan edelleen uran ja perheen... Heti! ;) 

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Ensi vuoden tavoitteet

Ensi vuoden tavoitteet on julkaistu. Taas pitäisi parantaa reippaasti. Tavoitteet ovat kovat, mutta ainakaan minun kohdalla ei mahdottomat saavuttaa. Tulen tekemään kaikkeni, että pääsen tavoitteisiini. Itse asiassa tämän vuoden tekeminen on monessa kohdassa ollut jo ensi vuoden tavoitteiden tasolla.

Tosin tässä kohtaa iskee se ahdistus. Vuosi on kohta lopuillaan ja kaikki tekeminen nollaantuu. Minun ei enää pitänyt joutua aloittamaan ”raatamista” alusta. Tässä kohtaa minulla piti olla se uusi työ…

No asiat eivät tunnu aina menevän niin kuin olisit itse halunnut. Ahdistukseni on vähän helpottanut.  Ja kai ei ole muuta vaihtoehto, kuin hyväksyä että ensi vuosi aloitetaan samoissa tehtävissä kuin viimeiset kaksi vuottakin on mennyt. Olen miettinyt itsekseni, että kuin huono työ minulla on ja kuinka pientä palkkaa siitä maksetaan. No onneksi rupesin puhumaan asioita ääneen. Mieheni muistutti minua, että minun pitäisi olla onnellinen, että on edes työ. Ja ei se minun työni nyt niin huono ole.

Jäinkin miettimään mieheni sanoja. Eihän minulla ole pahemmin mitään hätää. Ei se palkkakaan nyt niin huono ole. Toki ainahan se voisi olla parempi, mutta kyllä tällä tulee toimeen, jää säästöönkin ja voi välillä hemmotella itseään ja puolisoa. Ei kai asiat ole ihan niin huonosti kuin aikaisemmin mietin.

Kaikki onkin vain minun pääni sisällä… miten saisin ajatusmaailmani muuttumaan? Voi sen kun tietäisin.

Olen päättänyt antaa ainakin hetken levähdystauon perheen hankkimiseen. Päätin keskittyä ainakin alkuvuodeksi kuntoiluun ja painon pudottamiseen. Samalla tulen etsimään sitä uutta unelmatyötäni. Tein saan pääni pysymään ehkä paremmin kasassa.

Tämä kirjoittaminen on kyllä antanut minulle paljon voimia. Ei minulla asiat niin huonosti ole. Mutta miksi sitten olin useamman kuukauden ihan allapäin? Ehkä vaadin itseltäni liikaa. Ei voi sanoa ehkä, vaan minä vaadin itseltäni monin kerroin enemmän, kuin mitä vaadin muilta. Tällainen minä olen aina ollut. Mitään suurta oivallusta en ole vielä kokenut. En vieläkään tiedä mitä haluan elämältä. Ehkä vuosi 2014 tuo tulessaan vastauksia…

Reality Check

Kyllä elämä on epäreilua. Sain eilen tietää, että hyvän ystäväni mies on joutunut vakavaan onnettomuuteen työssään. Mies oli jäänyt puristuksiin maalämpöporan ja nostolavan väliin. Pelastuslaitos joutui irrottamaan hänet. Eilen hän pääsi Joensuusta Helsinkiin Töölön sairaalaan. Välitöntä hengen varaa ei ole, mutta edessä on monia leikkauksia, vuosien toipuminen ja hän ei mahdollisesti ikinä enää kävele.

Tuntuu kauhealta, että näin kävi rakkaan ystäväni perheelle. Perheessä on yksivuotias lapsi, ihana pieni tyttö. Toivon, että voisin auttaa jotenkin. Kerroin ystävälleni, että hän voi aina olla minuun yhteydessä, jos tarvitsee jotain. Ensin oli vaikea sanoa yhtään mitään, piti löytää oikeat sanat, ennen kuin uskalsin laittaa viestiä. 

Jotenkin tällainen pysäyttää aina. Tuli sellainen deja-vu fiilis. Kolme vuotta sitten sain viestin joka pysäytti, niin kävi myös nyt. Silloin viestissä kerrottiin ystävän siskon miehen kuolemasta. Mies oli saman ikäinen kuin minä. Hän oli perusterve ja kuoli yllättäen sydänkohtaukseen laivalla. Pahinta tässä oli, että hän kuoli isänpäivänä kuukausi ennen kun hänen ensimmäinen lapsi syntyi. Elämä tosiaan ei ole reilua. 

Myös meillä koettiin nelisen viikkoa sitten myös pelottavia hetkiä. Ei onneksi mitään näin kauheaa kuin nämä kaksi joista juuri kerroin. Mieheni loukkasi treeneissä itsensä. Hän tuli kotiin ja piteli olkapäätä. Kovasti oli sitä mieltä, ettei tarvitse lähteä Haartmanin päivystykseen. Minä sitten pakotin hänet ja hyvä niin. Mieheni solisluu oli murtunut. Päivystyksessä sanottiin, että paranee itsestään kun käyttää mitellaa ja syö särkylääkettä. Ei ollutkaan niin yksinkertainen kuvio. Aamulla soitti röntge lääkäri ja tuli lähete kirurgille Töölööseen. Olikin pahemmin mennyt kuin aluksi luultiin. 

Vein mieheni Töölööseen ja hänet leikattiin samana päivänä. Nyt on miestä sitten vahvistettu titaanilla. Onneksi kaikki meni hyvin. Olin kyllä todella huolissani eikä leikkauspäivänä työskentelystä meinannut tulla mitään. Iso kiitos kuuluu kuitenkin Töölöön sairaalan osaavalle henkilökunnalle. Heidän ansiosta mieheni on nyt kunnossa ja paranee kovaa vauhtia. Toivon, että ystäväni mies saa samaa hyvää hoitoa ja pystyy vielä joskus kävelemään.

Pointtini tässä kirjoituksessa oli se, ettei mitään ja ketään pidä pitää itsestäänselvyytenä. Arvostakaa sitä mitä teillä on, koskaan et tiedä kuinka kauan saat nauttia siitä. Tällaiset tapaukset saa aina miettimään ja pohtimaan mikä on tärkeää. Arvostanko minä tarpeeksi sitä mitä minulla jo on?

Loppujen lopuksi ura, raha ja menestys ei pitäisi olla niin tärkeä. Ehkä se perhe on oikeasti tärkeempi. Ja terveys. 

Motivaatiopula

Mistä löytäisi motivaation tehdä töitä? Se on ollut hetken kadoksissa. Olen painanut koko vuoden töitä kunnolla ja olen halunnut saada niitä näyttöjä, joilla saisi sen uuden työn. Näyttöjä on, kun tavoitteetkin on ollut täynnä heinäkuusta alkaen. 

Kaikki meni hyvi syyskuuhun asti. Silloin hain firman sisällä unelmapaikkaa. Hakijoita oli 37, haastatteluun otettiin 7. Pääsin haastatteluun ja sain paljon hyvää palautetta esimieheni esimieheltään sekä HR-partnerilta. Toiselle kierrokselle pääsi 5 henkeä. Olin yksi heistä ja sain tehtäväksi tehdä toimintasuunnitelman ensimmäiselle kuukaudelle hakemaani toimeen. Työn tekemiseen meni yli 14 tuntia omaa aikaa. Sain tehdystä työstä  todella hyvää palautetta. Olin osannut panostaa juuri niihin epäkohtiin mitä johtokin oli ajatellut. Tein psykologisenttestit, matemaattiset testit sekäsoveltuvuustestit. Niidenkin arviot olivat hyvät. 

Olen aika positiivinen ihminen, mutta myös unelmoija. Joten mietin jo miten hoidan työn, kun sen saan jne. Sitten tuli se puhelu. Olin viimeisen kahden joukossa. Tässä kohtaa hengitys jo salpaantui... Kunnes puhelimessa sanottiin kierrellen ja kaarrellen minusta hyviä puolia. Tässä kohtaa se iski. Minua ei valita. Olen hyvin tunteilla elävä ihminen. Kyyneleet valuivat poskillani. Kovasti puhelimen toisessa päässä yritettiin minua lohduttaa ylisanoilla. Mutta eipä ne siinä tilanteessa helpottaneet oloani. Olin niin lähellä. Mutta vielä ei ollut minun vuoro. 

Valittu henkilö oli minua yli 20 vuotta vanhempi ja hänellä oli 20 vuoden kokemus pankkityöstä. Hän oli tehnyt vaikka mitä meidän firmassa. Olin ollut kovassa seurassa, kun olivat minun ja hänen väliltä valinneet. Uskon kuitenkin, että olisin pärjännyt tehtävässä. Mutta johto valitsi kokemuksen ennemmin kuin nuoren innovatiivisen mielen. 

Tuntui, että olen tehnyt koko vuoden täysillä töitä. Olen ylittänyt itseäni sekä esimieheni odotuksia koko vuoden. En ole kuitenkaan saanut esimieheltäni tukea tai kannustusta. Tämä onkin yksi syy miksi haluan uuden toimen firman sisällä. Edellinen esimieheni oli niin kannustava ja näki minussa potentiaalia. Kaikki kuitenkin muuttui reilu vuosi sitten, kun esimies vaihtui. Siitä lähtien olen halunnut pois nykyisestä työstäni. 

Ajattelin vaan, että kun painan täysiä niin tämän vuoden aikana minun uurastus palkitaan. Vuosi on kohta lopussa ja olen edelleen jumissa nykyisessä työssäni. Ahdistaa. Pitäiskö sittenkin keskittyä lasten hankintaan? Vai jäänkö odottamaan vielä uusia firman sisällä olevia paikkoja? Miten jaksan lähteä painamaan taas vuoden alusta täysillä? 

Kaikki tekemiset nollaantuu ja pitää aloittaa alusta. Eli taas pitää näyttää ja tehdä kovaa tulosta. Miten saan tuloksen kasvamaan tästä vuodesta, kun motivaatio on jossain ihan muualla. Pitäiskö keskittää motivaatio laihtumisen ja hankkia se perhe? Haluan kaiken. 

Olo on väsy.